Suomi tarvitsee taitoa vieroksua vihan nautintoa
Mikä hallitus Suomea johtaakaan syksyllä, sen tulisi todeta, että kannamme vastuumme rasismin torjumisesta, mutta tarvitsemme apua.
Viimeisten viikkojen suomalainen keskustelu rasismista on uudenlainen turvallisuuskriisi. Siksi se edellyttää myös uudenlaista toimintatapaa.
Keskustelussa hoetaan yhtä suomalaisen politiikan suosikkisanoista: konkretia. Vaatimuksella on hyvät tarkoitusperät, mutta usein vaaralliset seuraukset. Kun on kova aikataulupaine ja vaatimus konkretiasta, riskinä on loputon lista asioita, joiden mittakaavaa ei hahmoteta, joille ei ole tekijöitä ja josta jokainen voi poimia omansa. Tulos on kuin huonosti vedetty ja kaikkien inhoama liimalapputyöpaja: ideoidaan epäselvällä toimeksiannolla mitä tahansa, listataan ne kaikki, kirjataan fläppitaululle luottamuksen merkitys ja hyvä viestintä— ja palataan tekemään töitä vanhalla tutulla tavalla, ehkä toivoen hiukan projektirahoitusta.
Rasismikeskustelu on ilmentymä Suomessa pitkään kyteneestä kaunan kierteestä, jollainen on kaatanut monia yhteiskuntia. Liian moni suomalainen tulee sivuutetuksi, vähätellyksi, syrjityksi ja väärinymmärretyksi. Liian moni suomalainen pelkää tulevaa, mutta eri syistä. Pelko syö unelmat aamupalaksi ja typistää onnen pärjäämiseksi. Pelko estää liittymästä porukkaan, elämästä täysillä, antamasta parastaan. Kun pelottaa ja se pelko hävettää, kun tie tuntuu olevan tukossa, sitä tarttuu helposti vihan houkutukseen. Haluan painottaa, että rasismin syiden ymmärtäminen ei oikeuta rasistisia tekoja eikä helpota rasismin uhreja, mutta voi auttaa torjumaan rasistisia tekoja jatkossa.
Hallitus kokoontuu ensi viikolla käsittelemään eduskunnalle annettavaa tiedonantoa yhdenvertaisuudesta. Yhteiskunnan kasvavat railot ovat poikkeustilanne. Poikkeustilanteet vaativat johtajuutta, jossa ollaan valmiita oppimaan ja tekemään yhdessä. Johtamista, jossa korjataan näkemyksiä ja toimintaa uuden tiedon valossa. Paras tiedonanto olisi, että kannamme vastuumme, mutta emme tiedä tarpeeksi eikä meillä ei ole kaikkia aineksia onnistumiseen. Se olisi nöyrtymistä pyytämään apua ja yhteistyötä. Nöyrtyminen ei tarkoita, että oppositio tietäisi paremmin, vaan että meistä jokaista tarvitaan. Avun pyytäminen edellyttäisi vuorovaikutusta, vallan jakamista ja menisi pidemmälle kuin lausuntojen pyytäminen tai viralliset kuulemiset.
Olen viimeiset pari vuotta tehnyt tutkimusta Yhdysvalloissa, Alankomaissa ja Brasiliassa siitä, miten julkinen sektori tekee yhteistyötä. Suurin oppi on, että hyvä yhteistyö on yhteenhankauman tila. Se on kuin tanssi. Yhteenhankaumassa (espanjaksi convivencia) meillä on sekä halua että kykyä tulla toimeen. Se on sen hyväksymistä, että yhteistoiminta meistä erilaisten kanssa edellyttää jatkuvaa säätöä, mutta tunnetta siitä, että minä pärjään. Se on sen tunnistamista, että juuri tarve säätää on merkki reilusta yhteisöstä. Se on myös siihen varautumista, aivan kuin tanssissa, että vaikka musiikki olisi hyvää ja tanssilattia esteetön, joku voi silti talloa varpaillemme. Yhteenhankaumassa ei tavoitella täyttä yhteisymmärrystä tai kitkattomuutta, vaan kykyä tulla toimeen ja elää täyttä elämää muiden ihmisten kanssa.
Puhe rasismin “kitkemisestä” tai “torjunnasta” tai “ratkaisemisesta” osoittaa, että emme ymmärrä tarpeeksi. Todellinen rasisminvastainen toiminta edellyttää juuri sen hyväksymistä, että se on jatkuvaa säätöä. Että tämä on hähmäinen asia, jota minä en voi yksin ratkaista. Se on lakeja, palveluja, vuorovaikutustilanteita. Se on rahaa ja valtaa. Se on aktiivisia valintoja jokainen päivä.
Jos ajattelemme yhteenhankaumaa enemmän taitoina kuin arvostuksina, voimme muuttaa sen toiminnaksi. Brittitutkijat Shamser Sinha ja Les Back ovat tunnistaneet viisi yhteenhankauman kyvykkyyttä. Sinhan ja Backin mukaan tarvitsemme havainnointia ja uteliaisuutta, kykyä ilmaista sitoutumisemme koko yhteisön hyvinvointiin, kytköksiä maailmalle, taitoa vieroksua vihan nautintoa sekä kykyä rakentaa koti rikkinäisessä maailmassa.
Suomessa sekä yksilöt että instituutiot tarvitsevat kunto-ohjelman yhteenhankaumaan. Me voimme opetella olemaan yhdessä ihmisiksi silloinkin, kun emme ole samanlaisia. Se ei tarkoita, että meillä ei olisi ristiriitoja, arvoeroja ja kahnauksia. Mutta meillä olisi kyky toimia niiden kanssa, luottaa kykyymme hangata.
Jos hallitus uskaltautuisi pyytämään apua, Suomessa on kyllä paljon, mille rakentaa. Hallituksen kannattaisi pyytää apua erityisesti niiltä, jotka tuovat ihmisiä yhteen tulehtuneiden jakolinjojen yli. Väitän, että puhelin soisi. Meillä on vahva luottamus instituutioihin ja vapaa kansalaisyhteiskunta. Jos hallitus kutsuisi ja kokoaisi, voisi syntyä hyvän kierre, jossa esimerkiksi kirjastot, säätiöt, jalkapalloseurat, osuuskaupat, museot, paikallismediat, korkeakoulut, kirkko, kuorot ja partio voisivat tulla avuksi.
Hallituksen kannattaisi antaa ymmärryksen kasvattaminen ja kokeilujen valinta ja ohjaaminen jonkun luottamusta herättävän, tarpeeksi notkean ja rohkean toimijan vedettäväksi. Kaiken ei edes tarvitsisi onnistua, mutta kun tehtäisiin tarpeeksi monella rintamalla, syntyisi kierre, jossa kokisimme tekevämme yhdessä mutta silti itse. Hallitus voisi osoittaa sitoutumistaan tulemalla paikalle, kuuntelemalla ja tarkistamalla, että ymmärsi oikein. Suoran toimenpidevallan lisäksi yhteiskunnallisilla päättäjillä on valtaa suunnata valoa siihen, mitä he pitävät arvokkaana.
Rasismi on turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, aluepolitiikan ja sosiaalipolitiikan kysymys. Siksi putoamisen pelosta kumpuavan syrjinnän, sivuuttamisen ja loukkaamisen kierteen katkaisu olisi nyt isänmaallinen teko.
Hähmäisten asioiden ratkaiseminen edellyttää malttia ymmärtää, tunnustaa toisen kokemus, oppia, korjata ajatusmallejaan, kuunnella, kokeilla — ja ehkä myös pyytää anteeksi. Ja kyllä niitä konkreettisia toimiakin tarvitaan. Mutta ensin pitää ymmärtää ja tehdä yhdessä. Koska mikään ei ole niin hölmöä kuin käyttää yhteisiä varoja väärän asian ratkaisemiseen tehokkaasti.
