Kelluu kyllä. Mutta minne matka?
Yhdenvertaisuustiedonanto sisältää monia hyviä tavoitteita. Selvää ei kuitenkaan ole, miltä tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus näyttää.
Petteri Orpon johtama hallitus hyväksyi 31. elokuuta 2023 eduskunnalle annettavan tiedonannon yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Pelissä on hallituksen jatko ja taustalla voimakas yhteiskunnallinen paine.
Heti tiedonannon alussa todetaan, että hallitus “haluaa sitouttaa koko suomalaisen yhteiskunnan” rasismin vähentämiseen, mutta hallituksella ja muilla yhteiskunnallisilla päättäjillä on erityinen vastuu esimerkin näyttämisessä. Tiedonanto nostaa ansiokkaasti esille EU:n ja YK:n merkityksen Suomen ihmisoikeuspolitiikan kehyksinä. Rasismin määritelmä on tiedonannossa laajahko, sisältäen esimerkiksi normit ja käytännöt. Hallituksen hyväksymä 23 toimen lista on syntynyt puolueiden neuvottelun tuloksena ja sisältää hyvin eritasoisia asioita. Kuten kuvio alla osoittaa, monissa niissä vastuutahoa ei ole nimetty. Hyvää listassa on esimerkiksi pääministerin rooli yhdenvertaisuustyön vastuuhenkilönä ja kansalaisyhteiskunnan merkityksen korostaminen.
Kun luin tiedonantoa, mieleeni tuli oma graduni vuodelta 2005. Opinnäytteessä vertailin Suomen ja Ruotsin tietoyhteiskuntapolitiikkalinjauksia. Ero maiden välillä oli suuri. Vaikka molemmissa maissa toimenpiteet olivat hyvin samansuuntaisia, yksi kysymys jäi suomalaisilta vastaamatta: kun tämä on tehty, miltä silloin näyttää? Ruotsin tietoyhteiskuntapolitiikkaohjelma alkoi sillä, että hyvät tietoverkot takaavat jokaiselle ruotsalaiselle mahdollisuuden osallistua yhteiskuntaan täysipainoisesti yhteiskuntaan, mahdollisuuden asua kaikkialla Ruotsissa ja vahvistavat kaikkien Ruotsin alueiden elinvoimaa.
Orpon hallituksen tiedonannossa kuvattu taakka vaikuttaa raskaalta. Syiksi uurastukselle annetaan hallituksen sitoutuminen, hallitusohjelma, eduskunnan keskustelun edistäminen, suomalaisen yhteiskunnan perintö, perustuslaki ja muu Suomen lainsäädäntö, kansainväliset sitoumukset ja sopimukset ja jokaisen oikeus tuntea kuuluvansa yhteiskuntaan. Tiedonannosta loistaa kuitenkin poissaolollaan tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus, jos sellaiseksi ei lasketa hallitusohjelmaviittauksia yrittäjyyden ja työnteon kannattavuuteen ja kannustinloukkujen purkamiseen.
Ei ole liioittelua sanoa, että monissa suomalaisissa kodeissa, kansalaisjärjestöissä, korkeakouluissa ja yrityksissä ollaan huolissaan maan tulevaisuudesta. Itsekin olen joutunut täällä Yhdysvalloissa vastaamaan kysymykseen, mitä Suomessa oikein tapahtuu. Tiedonanto linjaa paljon tekemistä, mutta tulevaisuusnäkymä puuttuu. Siksi tiedonanto ei vastaa riittävästi yhteiskunnalliseen huoleen.
Kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty. Tiedonannon jälkeen tehdään toimenpideohjelma. Kun hallitus rakentaa toimenpideohjelmaa, sen kannattaisi rohkeammin sanoa, että edessä on paljon vaikeaa työtä, mutta yhdenvertaisuus on sekä moraalisesti oikein että Suomelle ja suomalaisille hyödyksi. Hallitukselta tarvitaan rohkaisevaa ajattelua, joka menee ongelmien poistamista pidemmälle, mutta ei irtoa nykytodellisuudesta. Siis sellaista, jota opin pakollisella kurssillani nykyisessä työpaikassani eli yhdysvaltalaisessa huippuyliopistossa: yhdenvertaisuus on meille elinehto, sillä voimme tehdä maailmanluokan asioita vain, jos jokaisella on mahdollisuus keskittyä tekemään työnsä ja opintonsa mahdollisimman hyvin.
Tiedonannossa sanotaan, että tavoitteena on, että jokaisella on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi Suomessa taustastaan riippumatta. Se ei riitä. Kun sanotaan, että me pystymme hyviin asioihin eroistamme riippumatta, taustalta pilkistää ajatus, että niissä eroissa on jotakin heikkoa. Esimerkiksi itselleni oma vähemmistöasemani antaa minulle näkökulman ja kokemuksia, jotka oikeassa ympäristössä ovat eduksi sekä minulle, työnantajalleni että koko yhteiskunnalle. Jatkossa olisi viisasta sanoa, että emme ole vahvoja eroistamme riippumatta, vaan niiden ansiosta.
Lopuksi inspiraatioksi hallitukselle jatkotyöhön:
Keskusteluissa siitä, mikä on yhteiskunnassa tärkeää, vedetään usein esille Abraham Maslowin tarveteoria, joka typistyy kuvaan pyramidista, jonka mukaan ensin on hoidettava perusasiat kuten ruoka ja turva ja vasta sitten voidaan siirtyä niihin ylempiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen.
Pyramidi ei itse asiassa ole Maslowin alkuperäinen ajatus. Se on konsultin yksinkertaistus, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Joitakin vuosia sitten psykologian tutkija Barry Kaufman luki Maslowin tuotannon uusiksi ja piirsi siitä uuden version: purjeveneen.
Kaufmanin tulkinnassa meillä on tarpeita, jotka pitävät meidät pinnalla ja tarpeita, jotka luovat elämään merkitystä ja liikettä. Juuri tätä ajattelua tarvitaan hallituksen toimintaohjelmalta. Liike ilman turvaa ja oikeuksia ei kanna pitkälle. Mutta kelluminen ilman merkityksellisyyttä ei tee elämisestä elämisen arvoista.
